Osteopatian ja luontaishoitojen mustamaalaaminen julkisessa keskustelussa

Minua on pitkään häirinnyt termi "uskomushoito", sillä se on luotu tarkoituksella herjaavaksi ilmaisuksi, jolla pilkataan, mitätöidään ja leimataan. Sana antaa ymmärtää, että tällä termillä leimattu hoitomuoto on lähtökohtaisesti petollinen, eikä sitä tule kukaan rationaalinen ihminen ottaa vakavasti. Uskomushoidoiksi leimataan hoitomuodot, joiden toimintamekanismeja ei vielä tänä päivänä ymmärretä tai joilla ei ole vahvaa tieteellistä näyttöä. Haluan nostaa esiin, miksi tällainen suhtautuminen on patologisen ahdasmielistä ja miksi osteopatialla ja luontaishoidoilla ei ole, eikä välttämättä edes voi olla, nykyisen lääketieteellisen kultaisen standardin mukaista vahvaa tieteellistä näyttöä.

Argumentti alkaa siitä, miten määrittelemme todellisuuden ja totuuden. Valistuksen ajalta periytyvä hallitseva maailmankuva väittää, että todellisuus on pohjimmiltaan aineellinen ja kaikki muu on pelkkää aineen sivutuotetta. Tiede on keskittynyt aineen tutkimiseen ja hallitsemiseen, pitäen tämän lähestymistavan arvoa ja todenmukaisuutta itsestäänselvyytenä. Minkä tahansa totuusväitteen pätevyys kuitenkin riippuu tietyistä kriteereistä, ja ainoa kriteeri, joka tukee oletusta aineen ensisijaisuudesta, on sen tehokkuus teknologian kehittämisessä, jolla ainetta voidaan manipuloida. Vaikka olen samaa mieltä siitä, että totuus on sitä, mikä toimii, kysyn, onko tämä "tarpeeksi totta"? Perinteiset maailmankuvat ja uskonnot ovat onnistuneet ylläpitämään elämää vuosituhansien ajan, kun taas reduktiivinen materialismi on tehnyt niin vain muutaman sadan vuoden ajan. Valitessamme materialismin olemme sitoutuneet maailmankuvaan, jonka seurauksia emme ymmärrä. Jos materialismi johtaa väistämättä tuhoon, oliko se koskaan totta? Otetaan konkreettisena esimerkkinä antibiootit, jotka ovat yksi lääketieteen suuria saavutuksia. Jos niiden käyttö johtaa katastrofaaliseen antibioottiresistenttien bakteerien pandemiaan, olivatko ne koskaan oikea ratkaisu?

Pidämme tiedettä usein erehtymättömänä ja objektiivisena prosessina, joka suojaa meitä itsepetokselta henkilökohtaisten tai tunneperäisten syiden vuoksi ja joka johdattaa meitä totuuden äärelle. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että tiede on inhimillistä toimintaa, jossa tulkinnat ja tutkimuskysymykset heijastavat tutkijoiden omia intressejä ja näkökulmia. Vaikka tieteellinen tutkimus voi tarkasti rajatuissa olosuhteissa olla objektiivista, tiede kokonaisuutena ei millään kriteerillä ole puolueetonta. Emme tarkastele todellisuutta sen ulkopuolelta, vaan olemme erottamaton osa sitä. Tiede ei myöskään automaattisesti etsi totuutta, vaan tutkijoiden on tehtävä tietoinen valinta seurata tätä päämäärää ristiriitaisista intresseistä huolimatta.

Lisäksi voidaan kysyä, onko todellisuus todella olemassa ilman tietoista kokijaa? En väitä, että aineellinen maailma kirjaimellisesti katoaisi, jos tietoisuus sammuisi, mutta se menettäisi merkityksensä. Kenties totuus ja todellisuus juontuvatkin syvemmin merkityksestä kuin aineesta, sillä elämän on jatkuttava, jotta minkäänlaisia totuusväitteitä voisi ylipäätään olla olemassa. Totuuden on siis palveltava elämää. Ehdotankin, että todellisuuskäsitys, joka huomioi myös kokijan, on enemmän linjassa elämän kanssa. Vaikka olemme kehittäneet vaikuttavia tieteellisiä menetelmiä ja instrumentteja, totuutta saattaa yhä olla löydettävissä suorassa, subjektiivisessa vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Ehkä tällainen totuus on syvempi siinä mielessä, että se palvelee elämää ja sen kaikkia osallisia perustavanlaatuisella tavalla.

Moderni lääketiede perustuu oletukseen aineen ensisijaisuudesta ja lisäksi se olettaa, että vastaukset ja parannuskeinot löytyvät kunhan pilkomme organismeja pienempiin osiin ja tutkimme niitä tarkemmin. Tämä tuo mieleen osteopaatti Rollin Beckerin toteamuksen: “Ruumiin tutkiminen on kuin tutkisi sähköpylvästä ymmärtääkseen, miten puu toimii.” Jotta jokin voisi olla tieteellisen tutkimuksen kohteena, sen on oltava kielellisesti tai matemaattisesti kuvattavissa, mutta suuri osa todellisuudesta ei ole sitä. Esimerkiksi organismit ovat monista toisiinsa kytkeytyneistä osista muodostuvia kompleksisia järjestelmiä, joissa osat vuorovaikuttavat ennustamattomilla tavoilla. Näistä vuorovaikutuksista syntyy emergenttejä ilmiöitä ja ominaisuuksia, joita ei voida palauttaa yksittäisiin osiin. Näiden vuorovaikutusten täydellinen mallintaminen tieteellisesti on mahdotonta, eikä ole itsestään selvää, että organismien täydellinen ymmärtäminen on edes teoriassa mahdollista. Siksi pidän kohtuullisena ajatusta, että organismien ymmärtämisessä tulisi yhdistää sekä tieteen että subjektiivisen kokemuksen, kuten osteopaatin tai luontaishoitajan käytännön havainnoinnin, tarjoamat näkökulmat. Tiedeyhteisö ei kuitenkaan näytä jakavan tätä näkemystä, vaan on sen sijaan rajannut todellisuuskäsityksensä ulkopuolelle kaikki ilmiöt, joita ei voida tutkia nykyisen tieteellisen menetelmän puitteissa.

Ongelmaa pahentaa se, että tieteellinen yhteisö on muuttunut yhtä dogmaattiseksi kuin ne uskonnolliset instituutiot, joita se aikoinaan vastusti. Tieteen filosofia, jota pidän yhtenä ihmiskunnan suurimmista saavutuksista sen sitoutumisesta avoimuuteen, totuuteen ja itsekritiikkiin, on institutionalisoitu niin pitkälle, että se ei enää heijasta näitä alkuperäisiä ihanteita. Nykyään tieteellinen yhteisö torjuu ehkä enemmän kuin koskaan uudet ideat, jotka haastavat sen perustavanlaatuiset oletukset, mikä johtaa pysähtyneisyyteen lääketieteellisessä ymmärryksessä. Lääketieteessä uskotaan yhä vahvasti, että sairauksia voidaan hoitaa ainoastaan molekyylitasolla, ja esimerkiksi ehdotuksia fysiikan ilmiöiden merkityksestä biologisissa prosesseissa pilkataan. Tämä on hämmästyttävän kapeakatseista, kun otetaan huomioon biofysiikan alan olemassa oleva kirjallisuus. Lisäksi, kun puhutaan "tieteestä", sillä tarkoitetaan käytännössä "meidän tiedettämme", ei koko julkaistua kirjallisuutta. Lääketieteellisen yhteisön näkökulmasta tiede on sitä, mitä arvostetuimmat lääketieteelliset julkaisut hyväksyvät julkaistavaksi. Nämä kuitenkin kieltäytyvät julkaisemasta vaihtoehtoista ja täydentävää lääkintää käsitteleviä tutkimuksia, mikä kaventaa entisestään käsitteiden ja ideoiden kirjoa, joista voidaan keskustella lääketieteellisissä piireissä joutumatta mustamaalatuksi, riippumatta ajatusten todellisesta validiteetista.

Vaihtoehtoisten ja täydentävien hoitomuotojen tehokkuutta tukevaa näyttöä on paljon, mutta se on hajanaista ja puutteellista. Olisi tärkeää tutkia näitä hoitomuotoja enemmän, mutta kuka rahoittaisi tällaisen tutkimuksen? Vaihtoehtoisella ja täydentävällä lääketieteellä ei ole miljardien tulosta tuottavaa teollisuutta, joka voisi ohjata resursseja tutkimukseen. Myöskään maailman tieteellistä rahoitusta hallinnoivat viranomaiset eivät tue sen tutkimusta tavalla, joka edistäisi aihetta merkittävästi. Lisäksi, miten voitaisiin tuottaa kultaisen standardin mukaista tieteellistä näyttöä hoitomuodoista, joissa hoitoa ei voida standardoida, plasebokontrollointi on haastavaa ja sokkouttaminen mahdotonta? Ei ole yllättävää, että lääkkeiden tutkimiseen kehitetty tutkimusasetelma ei sovellu osteopatian ja luontaishoitojen arviointiin. Eli osteopatialle ja luontaishoidoille on asetettu mahdoton standardi, tutkimuksen rahoitus puuttuu, ja johtavat tieteelliset julkaisut kieltäytyvät julkaisemasta aihetta käsitteleviä tutkimuksia, mutta tästä huolimatta näytön puutetta käytetään perusteena rajoittaa osteopaattien ja luontaishoitajien vapautta harjoittaa ammattiaan.

Palatakseni termiin "uskomushoito". Argumentti etenee suurin piirtein näin: hoitomuoto, jonka tehosta ei ole saavutettu lääketieteellisen yhteisön konsensusta, katsotaan olevan vailla tieteellistä perustaa. Näin ollen sen vaikutuksia ei voida pitää todellisiin biologisiin mekanismeihin perustuvina. Sen sijaan ne selitetään lumevaikutuksella, jonka takia hoitotulosten nähdään olevan riippuvaisia hoidettavan uskosta hoidon vaikutuksiin. Tällaista petollista toimintaa on vastustettava leimaamalla se “uskomushoidoksi”. Tähän ajatteluun sisältyy implisiittinen oletus, että "heidän tieteensä" olisi jo selvittänyt kaikki mahdolliset biologisen vaikutuksen mekanismit. Tämä asenne on hämmästyttävän ylimielinen, kun otetaan huomioon, kuinka rajallista tietämyksemme edelleen on kompleksisten biologisten järjestelmien toiminnasta ja kuinka pieni osa kaikesta julkaistusta kirjallisuudesta “heidän tieteensä” edustaa.

Ei-invasiivisten ja perusluonteeltaan turvallisten hoitomuotojen mustamaalaaminen tällä tavalla ei edusta kriittistä ajattelua, vaan osoittaa perustavanlaatuista väärinkäsitystä tieteen luonteesta, kyvyistä ja rajoista. Se on dogmaattista, koska se sulkee pois mahdollisuuden, että voisi olla todellisia ilmiöitä, joita tiede ei ole vielä tutkinut. Se on myös autoritaarista, koska se väittää, on olemassa vain yksi totuus, joka on ylhäältä määrätty, eikä yksilö voi itse löytää omaa totuuttaan. Ovatko ihmiset todella niin kyvyttömiä, etteivät he pysty arvioimaan, mikä on heille hyödyllistä? Pitääkö heitä suojella ihmisiltä, jotka omistavat elämänsä muiden auttamiseen? Onko todella väärin, että henkilö, joka ei saa apua terveydenhuoltojärjestelmältä, etsii sitä muualta?

Minä ja monet muut etsimme totuutta kaikkialta, mistä sitä voi löytää. Tietoa saadaan meitä viisaampien kursseilta ja kirjoituksista, hoitojen aikana tehdyistä havainnoista, vuosien kokemuksesta, intuitiivisista oivalluksista sekä julkaistusta ja vertaisarvioidusta kirjallisuudesta. Tämän tiedon totuusarvo mitataan sen tuottamissa tuloksissa, ei siinä, mitä auktoriteettihahmot siitä sanovat. Harjoitamme tätä inhimillistä ja merkityksellistä prosessia tullaksemme taitavimmiksi terapeuteiksi. Se on tieteen filosofiaa sovellettuna kompleksisten järjestelmien ymmärtämiseen, eikä kukaan avoimesti ajatteleva ihminen voi pitää sen rajoittamista oikeutettuna.